Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Se muistuttaa, että vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys.
Ajattelin viime syksynä, että seuraavana lapsettomien lauantaina kerron oman tarinani ensimmäisen osan. Siitä, kuinka hakeuduin itsellisen äitiyden polulle jo yli kolme vuotta sitten. Siitä, kuinka ensimmäinen kohtaamani lääkäri hyvin empatiakyvyttömänä ihmisenä kertoi huonon ennusteen niin tylyyn sävyyn, että jäin itkua pidätellen ja henkeä haukkoen odottamaan seuraavaksi hoitajalle pääsyä. En kuitenkaan ole vielä valmis kirjoittamaan tuota tarinaa, sillä en arvannut syksyllä, että tätä kirjoittaessa matkani on edelleen kesken.
Olkoon tämä kuitenkin jonkinlainen esipuhe tarinalle, joka
odottaa kirjoittamistaan. Matka on vienyt maailman suurimpaan vuoristorataan saaden
mielen ensin uskomaan toiveikkaasti, että ”tää on se kerta” ja painumaan sieltä
niin syvään kuoppaan, että sieltä ylös pääseminen on kerta kerran jälkeen
vaikeampaa.
En tiedä vielä, miten tämä matka päättyy. Mutta toivon, että
et sano minulle, että ”kaikki päättyy hyvin” tai ”kyllä se vielä onnistuu”,
sillä sitä kukaan ei voi tietää. Tärkeintä on, että nyt tiedät, mitä käyn läpi
ja olet valmis kuuntelemaan, jos haluan puhua. Kiitos teille, joille olen jo voinut
puhua. ❤️ Jos en ole sinulle aiemmin kertonut mitään, älä ajattele,
ettet olisi minulle tärkeä. Minä en ole ollut valmis.
#yksiviidestä
